*

Timo Montonen Kaiverruksia pulpetin kanteen.

Nuoruusvuoteni renessanssitaiteilijana

  • US kuvataiteen asialla 1988 ja 1989.
    US kuvataiteen asialla 1988 ja 1989.

Kirjailija Veijo Meri ja filosofi Jaakko Hintikka ovat hiljattain siirtyneet yläkerran akatemiaan, mikä on sysännyt minut muistelemaan aikoja, jolloin nämä ajattelun suurmiehet monien muiden kanssa jättivät jälkensä merkityksellisyyttä etsivään mieleeni. On palattava 80-luvulle.

Opiskelin Helsingin yliopistossa taiteiden tutkimuksen koulutusohjelmassa vuodesta 1982 vuoteen 1990. Pääaineeni oli yleinen kirjallisuustiede, mutta kirjallisuuden lisäksi myös muut taiteenalat olivat tarkastelun kohteena: musiikki, kuvataide, teatteri ja elokuva sekä näiden tutkimustieteet estetiikka ja taidefilosofia. Sivuaineeni teoreettinen filosofia antoi vankkaa selkänojaa mihin tahansa taiteen herättämään kysymykseen.

Kiinnostukseni taiteisiin ei ollut ainoastaan teoreettista. Olin pragmaatikko (käytännön mies), ja niinpä jo ennen yliopisto-opintoja takana olivat musiikillinen ura prepunkbändin (punkia edeltävän laulu- ja soitinyhtyeen) biisien (laulujen, kappaleiden) sanoittajana ja laulajana, ensimmäisten pöytälaatikkoon jääneiden romaanien kirjoittaminen ja lyhytelokuvan tekeminen 8 millisellä kaitafilmikameralla.

Kahdeksan vuotta korkeinta opetusta yhteen putkeen nautittuna olisi ollut kohtalokasta tietobulimiaa ja infoähkyistä mässäilyä, joka olisi pahimmillaan johtanut väitöskirjatutkimukseen aiheena ”Tämä on taidetta, koska sanon niin – denotatiivisen määrittelyn ja institutionaalisen taideteorian rajankäyntiä”.

Vältyin tältä pitkäaikaistyöttömyyteen ja marginalisoitumiseen johtavalta tutkijapolulta jättämällä ensin maisterinopinnot lepäämään pariksi vuodeksi ja valmistuttuani tohtoriopinnot kesken muutaman tutkijaseminaarivuoden jälkeen.

Ottaessani etäisyyttä taiteen tutkimiseen tein journalismia ja taidetta: minut nähtiin toimittajan, kirjailijan, muusikon, käsikirjoittajan, ohjaajan, näyttelijän ja kuvataitelijan rooleissa. Ilmoittauduin jopa ammatinharjoittajaksi ja ennakkoverovelvolliseksi.  Kirjoitin useisiin lehtiin, pommitin kustantamoja – erityisesti WSOY:tä – käsikirjoituksillani, esiinnyin ainejärjestöbileissä ja klubeilla yhden miehen orkesterina ja yhden miehen teatterina, pyrin ja pääsin Vapaan taidekoulun iltalinjalle ja pariin muuhun kuvataideahjoon ja varsin nopeasti aloin saada töitäni rankan karsinnan läpi näyttelyihin, muun muassa kaksi kertaa Nuorten näyttelyyn Helsingin Taidehalliin.

En ollut ainoastaan itselleni luoman, varsin itsekeskeisen maailman renessanssi-ihminen; olin renessanssitaiteilija.

Helsingin Sanomat kirjoitti pariin kertaan esikoisteoksestani ”Sinisilmä eli Oidipuksen harharetket eli seksiä ja väkivaltaa” (1984 Gaudeamus) sekä haastatteli minua kuvan kanssa poikkitaiteellisen antologian tiimoilta. Se ei koskaan valmistunut.

Kun Helsingin Sanomat seurasi alkavaa kirjailijan uraani, Uusi Suomi seurasi kuvataiteilijan urani pyrintöjä.

Ihka ensimmäistä taidenäyttelyyn osallistumistani Anne Rouhiainen (US 5.7.1988) luonnehtii myrskyksi vesilasissa. Hän kirjoittaa: ”Näyttelyn yllä leijuu myös skandaalinkäryä: Timo Montosen kunnianhimoinen yritys, johon kuului Erik Ahlmanin syvähenkisyyteen kohdistunutta kritiikkiä rinnastettuna Auschwitzin kärsimykseen, oli tapaturmaisesti purettu pohjoismaisen taiteilijaryhmän teosten tieltä.”

Artikkelissa näyttelyn järjestäjä kertoi teoksen poistamisen olleen vahinko, minulle hän sanoi, että teos oli liian vaarallinen lapsille.

Näin historia toistaa itseään. Tuomittiinhan Sokrates nuorison villitsemisestä.

Noin vuoden kuluttua edellisestä (23.9.1989) Uusi Suomi painoi Hermes-maalaukseni värikuvana kritiikissä, jonka Anne Rouhiainen kirjoitti Nuorten 42. näyttelystä. Kuvateksti kertoi, että ”US:n dukaattipalkinto myönnetään tällä kertaa HKL:lle.”

Neljän päivän kuluttua (27.9.1989) kirjoitin lehteen otsikolla ”Dukaattipalkinnon saakin Pekka Vennamo” keskustelupuheenvuoron, jossa korjasin erheen: Hermes ei esittänyt bussikuskia vaan postimiestä. Muistan kuinka työpaikallani, Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen osaston kansliassa, minua pidettiin merkittävänä nuorena miehenä, kun kävin kulttuurikeskustelua maalauksestani.

Puhun tässä sujuvasti nuoruusvuosistani, vaikka olen opiskeluaikoinani ollut iältäni jo 25–33 vuotta, nuori aikuinen siis. Mutta henkisessä mielessä, persoonallisuuden kehittymisen mielessä, olin biologisesti nuorempana eli ikävuosieni 17–25 välillä pikkuvanha aikuinen, tosikko hikipinko, joka solmi kravatin kaulaan lähtiessään sunnuntailounaalle vanhempiensa luo, kulki pitkässä takissa ja lierihatussa, kaulaliina samaa kuosia kuin hattu, jota tämä sisältä heikko mutta ulkoa omanarvontuntoinen luokkanousuun hinkuva kuvatus nosti kohteliaasti, kun akateemikko Kustaa Vilkuna tai akateemikko Oskari Jauhiainen tuli vastaan Jollaksen teillä.

Vasta opiskeluaikana päästin itseni elämään nuoruutta, mistä seurasi omat hankaluutensa, koska olin mennyt naimisiin tosikkovuosinani ja meillä oli jo lapsi. Olin kuitenkin esimerkiksi kuvataiteen kanssa niin tosissani, että yliopistosta valmistuessani vaihtoehtoina olivat ateljeen vuokraaminen Kaapelitehtaalta tai vuosikymmeniä vanhan omakotitalon (vuokratontilla) ostaminen ylihintaan – vieläpä kaukana siellä jossain umpisuolessa nimeltä Karjaa.

Kun viiden vuoden kuluttua 1995 muutin takaisin Helsinkiin, eronneena, työtä vailla ja sairaana, tunsin olevani kaikkea muuta kuin renessanssitaiteilija. Olin vanha mies, 38-vuotias. Olin kypsymässä ihmiseksi joksi tulin.

Entä Meri ja Hintikka, joista aloitin? Mihin he unohtuivat? Eivät mihinkään. He eivät unohdu, kaikki muu kertomani kyllä. R.I.P.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset